Aikaa on kulunut, iloista porinaa muutaman työryhmän jäsenen kanssa. Mietteitä, kuinka muistaa kaikki, onkohan helppoa palauttaa mieliin vuorosanat. Vieressäni istuskelee onnellinen ilme kasvoillaan näyttelijä, joka hypistelee plarin sivuja. Tokaisee huokaisten, että tässä se sitten taas on käsissä.
Luemme pätkiä sieltä ja täältä, nopeasti nousee kohtauksia ja muistoja mieliimme KokoTeatterin syksystä. Vaihdamme ajatuksia, mieliin nousee monia muistoja hetkiä mitä koimme syksyn aikana Peiliä tehdessämme.
Hetken kuluttua tulee hiljaisuus, jonka rikkoo hiljaisella äänellä sanotut sanat. Minulla on ikävä ystäviä, läheisiä ihmisiä Peili porukoita, syvä huokaus. Sanat koskettavat, tapa jolla ne minulle sanotaan nostaa ajatuksia ja mietteitä.
Tajuan, että olemme kulkeneet yhdessä, tärkeän matkan, Se matka on ollut vaikea täynnä kaikenlaisia tunteita ja kokemuksia. Iloa, riemua, synkkyyttä, onnistumista, kyyneleitä, oikeaa asennetta. Mutta ennen kaikkea teimme matkan, jossa erilaiset ihmiset kohtasivat teatterissa ja tekivät teon mikä on niin monelle vain kaukainen haave ja unelma. Teimme, jotain sellaista mikä on koskettanut ja vaikuttanut moniin ihmisiin.
Moni meistä odottaa, jo uusien lämmittely harjoitusten alkamista. Tapaamme taas toisemme, nostamme Peilin taas sellaiseen draiviin ja punkasenteeseen minkä osaamme ja asenne on kohdallaan.
Muutaman viikon kuluttua, ensimmäiset harjoitukset alkavat... mikäpä siinä sehän sopii. Positiivista, meininkiä tiedossa ja astelemme taas kohti uusia esityksiä. Kunnes hyvästelemme Peilin ja lähdemme tavoittelemaan taas tähtiä, kuuta ja kultaisia avaimia taivaalta.
Niin kuin syksyllä viimeisessä blogauksessani kirjoitin, että meistä kuullaan vielä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti